Ilmasto ei ole erilliskysymys, vaan puitteet kaikelle journalismille
Toimittajat ovat ilmastokriisin vuoksi uudenlaisessa tilanteessa. Journalismin tehtävä on kertoa yhteiskunnallista epäkohdista, mutta miten toimia kun iso osa yhteiskunnan nk. normaalitoiminnasta sallii kasvihuonepäästöjen lisääntymisen ja siis pahentaa kriisiä ja vaarantaa kansalaisten turvallisuuden.
“Ainakin toimittajien pitää kysyä, ovatko päättäjien ehdotukset yhdenmukaisia sen kanssa, mitä 1,5 asteessa pysymiseksi vaaditaan, vai onko niin, että ongelman laajuuden ja ratkaisujen välillä on edelleen suuri ero”, ohjeistaa Andreas Ytterstad. Hän tutkii ilmastojournalismia Oslo Met yliopistossa.
Hän laskee ilmastojutut kuukausittain kolmessa suuressa sanomalehdessä Norjassa että Ruotsissa ja raportoi luvut tietokantaan, joka kerää yleiskuvaa ilmastojournalismista 55 maassa. Yleiskuva on, että ilmastouutisointi oli huipussaan vuonna 2007, jolloin YK: n ilmastopaneeli ja Al Gore saivat rauhanpalkinnon, ja Kööpenhaminan ilmastokokouksen aikaan vuonna 2009. Nyt kattavuus on alkanut jälleen nousta, etenkin Ruotsissa, missä se on ollut jatkuvasti korkea kesästä 2018 lähtien.
“Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat tulleet lähemmäs ajassa ja paikassa, siksi ilmasto täyttää niin kutsutut uutiskriteerit paremmin kuin ennen”, Ytterstad sanoo.
Ilmastojutut on parhaimmillaan erittäin luettuja, kuten New York Magazinen julkaisema David Wallace-Wellsin kirjoittama The Uninhabitable Earth ja Norjan Yle NRK:n juttu sitä miten ilmastonlämpeneminen näkyy jo nyt Norjassa. Sitä on katsottu 750 000 kertaa ja lukuaika ollut pitkä, 4–6 minuuttia. (Päivitys 8.9.2020 NRK:n juttupakettia aiheesta on katsottu ja luettu yhteensä 2,5 miljoonaa kertaa.) NRK:n satsaus vaati kaksi toimittajaa, jotka melkein vuoden ajan dokumentoivat muutoksia ympäri Norjaa ja haastattelivat noin sataa asiantuntijaa.
Ytterstadin mukaan norjalainen ilmastojournalismi paranee eikä öljystäkään kirjoiteta enää vain myöteisiä uutisia. Toimitukset perustavat erillisiä ilmastotoimituksia.
“On tapahtunut normatiivinen käänne ja ilmastokriisiä käsitellään faktana.”
Kirja Journalism and climate crisis vuodelta 2018 kuvaa, miten toimittajat pitkään puhuttelivat sitä vähemmistöä (noin kolmannes) joka suhtautuu skeptisesti ilmastonmuutokseen eikä sitä enemmistöä yleisöstä joka on perillä aiheesta ja huolestunut. Ytterstadin mukaan tämä on nyt muuttunut. Tällä hetkellä toimitukset tavoitelevat ilmastosta kiinnostuneita ja haluavat siten houkutella nuorta yleisöä YouTubesta ja Instasta perinteisen median ääreen.
Kaikki tapaamani ilmastojournalismin asiantuntijat painottavat samaa: media on turhan pitkään luonut kuvaa ilmastosta marginaalisena tai vain keskiluokkaa kiinnostavana kysymyksenä, vaikka oikeasti ihmisten iso enemmistö sanoo kyselyissä tukevansa ilmastotoimia. Esimerkiksi Norjassa ilmasto on äänestäjille tärkein poliittinen kysymys. (Nämä tärkeyshuiput vaihtelevat, Ruotsissakin oli tärkein mutta on nyt jäänyt terveydenhuollon ja maahanmuuton taakse. Joka tapauksessa kyselyt osoittavat, että ilmasto on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä politiikan keskeisenä osa-alueena.) Norjan ilmastobarometri osoittaa että ihmiset tukevat ilmastotoimia ja uusiutuvia.
Median hidas herääminen on voinut johtua siitä, ettei taistelua julkisuudesta käyvät epätasaiset voimat: fossiiliteollisuudella on paljon kansalaisjärjestöjä enemmän rahaa ja öljyteollisuus on vuosia lobannut toimittajia.. (Sama pätee Suomessa esim. metsäteollisuuteen.)
“Julkisuudessa käydään jatkuvaa kamppailua siitä, mikä on realistista ja “terveen järjen” mukaista”, Ytterstad muistuttaa.
Pääkirjoitukset käyttävät toisinaan epämääräistä me-muotoilua. Esimerkiksi norjalainen Dagbladet kirjoitti tammikuussa, ettemme voi hyväksyä mitään muuta kuin että 2020 on “ilmastotoiminnan vuosikymmen”.
Mutta kuka tämä me olemme?, Ytterstad kysyy. Esimerkiksi Donald Trump muistuttaa päivittäin siitä, että me emme ole kiinnostuneita ilmastokriisistä.
Samaan aikaan taistelu kieltäjiä ja viivyttäjiä vastaan ei ole ohi. Laitaoikeistoa lähellä olevat voimat vastustavat ilmastotoimia ja ovat aktiivisia netissä.
Tasapainoharhasta (termi tarkoittaa että ilmasto- tai rokotetutkijan vastinpariksi haastatellaan rokotteiden- tai ilmastotieteenkieltäjää) on mediassa päästy, mutta edelleen isot lehdet uutisoivat esimerkiksi anti-Gretasta Greta Thunbergin vastinparina. Tämä siitä huolimatta, että anti-Gretan tiedetään työskentelevän ilmastoskeptiselle amerikkalaiselle think tankille Hartland Institutelle.
Ytterstad toivoo, että median pääsisi myös korostuneesta isänmaallisuudesta.
“Journalismi on yleensä hyvin keskittynyt kotimaan asioihin ja siihen miten omia intressejä puolustetaan kansainvälisissä ilmastokouksissa.”
Esimerkki kansallisesta erityislaatuisuudesta on Norjassa kerrottu tarina maan tuottamasta “maailman puhtaimmasta öljystä” ja Australiassa on maailman puhtain hiili. Suomessa sama näkyy siinä, miten meillä tarhataan kettuja ja hakataan metsää eettisemmin kuin muualla. EU:n ilmastopolitiikasta raportoidessa käytetään termiä taakanjako, jossa, vähintään rivien välissä, Suomen “taakan” toivotaan olevan mahdollisimman pieni.
“Ilmasto ei ole erilliskysymys, vaan puitteet kaikelle journalismille”, Ytterstad sanoo. Yhä useammissa yhteiskunnallisissa aiheissa ilmasto on väistämätön osa keskustelua. Hän antaa esimerkiksi Dagsavisen-lehden liikennetoimittajan, joka kirjoittaa säännöllisesti ilmastoaiheista. Siihen pitäisi pyrkiä.
Yksi rakentava tapa reagoida ilmastokriisin muuttamiin mediaolosuhteisiin, on että toimittajat perustelevat lukijoille, miksi ilmastojutut ovat niin hälyyttäviä. ABC Nyheterin reportterit selittävät ilmastotaustassa, miten jutuista on vaikea tehdä toiveikkaampia kun ilmastotutukimus tai -toimet eivät anna syytä toiveikkuuteen. “Tutkimusta, joka osoittaisi, että ilmastokriisi ei välttämättä olekaan niin vakava ei ole”, he kirjoittavat. Sanomalehden dilemmaksi jää “täyttää yhteiskunnallinen tehtävä ilmastokysymyksessä ilman että se niin tehdessään säikyttää lukijoita tiehensä”.
Tänne kirjatut havainnot olen kerännyt opintomatkalta Ruotsista, Norjasta ja Iso-Britanniasta. Sain matkaa varten pienen apurahan, kiitos siitä Jokes!
lisäys 17.4.2020: PS. Täällä podcast syksyltä 2019, jossa keskustelen huipun ilmastojournalistin Lasse Leipolan kanssa siitä, miten ilmastokriisin pitäisi näkyä journalismissa.
