Ilmastolla politikoidaan koska se on politiikkaa
Alueellinen epätasa-arvo ja politiikan identiteettivetoisuus näkyvät ilmastokannoissa, kertoo Image jutussa Ei paniikkia. Mutta ilmaston politisoitumista on turha säikkyä. Se on väistämätöntä, kun aihe on noussut poliitiikan ytimeen.
Suomalaisten huoli ilmaston kuumenemisesta on laskussa. Vaikka suuri enemmistö yhä haluaa tiukkoja ilmastotoimia, niin vastustajien osuus kasvaa. Asian nostaa esiin tuoreen Image-lehden juttu Ei paniikkia.
Vuonna 2007 suomalaisten ilmastohuoli oli historian suurinta. Tämän jälkeen muun muassa ilmiön politisoituminen ja poliittisten kantojen kytkeytyminen identiteettiin ovat muuttaneet tilannetta, argumentoi Imagen jutussa sen kirjoittaja toimittaja Oskari Onninen. Jutussa on freesit haastateltavat ja uusia argumentteja keskusteluun.
Tutkija Pauliina Patana sanoo jutussa ilmastokysymyksen politisoituneen Suomessa nopeasti. Politisoituminen käynnistyi kun perussuomalaiset asemoivat itsensä ilmastokysymyksessäkin vasemmiston ja vihreiden vastapooliksi ja perinteisten isojen puolueiden piti reagoida perussuomalaisten haasteeseen.
Media nielaisi perussuomalaisten täkyn, kuten tutkija Johanna Vuorelma on ansiokkaasti analysoinut vuoden 2019 vaalien jälkeen. Median mukaan puolueiden, ja äänestäjien piti valita ilmastorealistien vai -hysteerikkojen väliltä.
Kansainvälistä mediaa myöten toistellussa tarinassa suomalaiset puolueet olivat 2019 vaalien alla ”ilmastohysterian” vallassa. Perussuomalaiset yksin taisteli tätä vastaan. Tulkintaa toistettiin vaalianalyysista toiseen vaikka asetelma oli kuin populismin käsikirjasta. Todellisuudessa suurten puolueiden vaaliohjelmat eivät esittäneet 1,5 asteen lämpenemiseen rajoittavia ilmastokeinoja.
Ilmaston politisoituminen ei kuitenkaan ole vain persujen ansiota tai jonkun vika. Asenteisiin vaikuttaa myös se, että vielä vuonna 2007 ilmastonmuutos tapahtui tulevaisuudessa ja muissa maissa. Vasta vuoden 2015 jälkeen Suomessa tajuttiin, että ilmastonmuutoksen torjunta koskee myös meitä. Ja myös metsäteollisuutta (hiilinielujen kautta). Sitä myötä kysymys liippaa metsänomistajia ja paikkakuntia joissa metsäteollisuus työllistää. Samaan aikaan suomalaisen liikenteen päästöjen pitää puolittua mikä huolettaa autoilijoita.
Ilmasto on politisoitunut, kun aiheen piirissä on ensi kertaa alettu tehdä merkittävää kansallista politiikkaa (sekä puhetekoja että suunnitelmia isoista päästöjä vähentävistä toimista kuten turpeen alasajo, autoilun hinta, hiilenpolton lopetus jne). En ymmärrä mikä olisi politisoitumisen vaihtoehto. Minusta kehitys pitää hyväksyä eikä kauhistella sitä.
Imagen jutussa harmitellaan että ilmastotoimia vaikeuttaa se, että kysymys on politisoitunut samalla kun vastakkainasetteluista on tullut identiteetikysymyksiä. (Näin ainakin ymmärrän kirjoittajan ajatuksenkulun.) Aiemmin äänestäjä saattoi poimia jotain kantoja keskustalta ja jotain demareilta. Nyt otetaan koko paketti kerralla, tyyliin “kerro minulle mitä mieltä olet kauramaidosta niin tiedän samalla mitä mieltä olet maahanmuutosta, susista, tuulivoimasta ja homojen adoptio-oikeuksista”.
Tutkija Patana muistuttaa että ilmastopenseys kumpuaa eliitinvastaisuudesta. Kaupunkilainen politiikka ärsyttää ei niinkään ilmaston suojelu.
”Näen että alueellinen eriarvoisuus on ilmastokysymyksessä se suurin jakava tekijä”, hän sanoo.
Sama tausta oli Ranskan keltaliivien protesteissa. Niiden polttoainetta oli lakkautetut lähipalvelut, heikentyneet työehdot ja eliitin pakeneminen norsunluutorneihin. Ilmastoa vastaan liikkellä ei ollut mitään.
Onninen tarjoaa ”kyynisenä ratkaisuna” että ilmasto olisi pitänyt suojella teknokraattisesti (ilman politiikkaa?) silloin kun ihmisten ilmastohuoli oli suurimmillaan vuonna 2007.
Pelkään että ratkaisu olisi ollut teknokraattisestikin vaikea toteutettaa. Isoilla yrityksillä on ollut valtavasti menetettävää jos saastuttamista olisi rajoitettu. Tuolloin uusiutuvan energian korkea hinta olisi käynyt teollisuudelle, ja ihmisten elintasollekin, kalliiksi. Ja kun nyt kerrotaan että öljy-yhtiöt ovat vuosikymmeniä pimittäneet ja valehdelleet jarruttaakseen ilmastotieteen vaikutusta politiikkaan, niin kuvittelemmeko että tällaiset toimijat ovat sittemmin tulleet uskoon ja lobbaus olisi tyystin loppunut. Kuten Hesari 14.4.2021 kirjoittaa “[…] ilmastonmuutoksen kiistämisestä oli ja on hyötyä monelle. Monelle hallinnolle on ollut helpompaa sivuuttaa vaikea ja kallis aihe, joka vie kiireisemmiltä poliittisilta tavoitteilta aikaa ja energiaa.
Nytkö tilanne on täysin muuttunut?
Siksi epäilen että maailman isoimmat yritykset ja teollisuuden vaalirahalla valtaan nostamat päättäjät eivät olisi hevillä sallineet teknokraattisiakaan ratkaisuita. Hyvä pointti kyllä ehdottomasti on, että tehokkainta olisi ollut rajoittaa hiilidioksidin nostamista maasta, ei sen polttamisen aiheuttamia päästöjä.
Ilmastoon neutraalisti tai päättämättömästi suhtautuvat ratkaisevat politiikan suunnan, linjaa Onninen jutussaan. ”He haluaisivat jämerää maltillisuutta ja siksi heihin tuntuu vetoavan perussuomalaisista lähtevä ja keskustaan ja kokoomukseen tarttunut nihilistinen mitääntekemättömyys enemmän kuin vihreiden tai vasemmiston aktivismipohjainen maailmanparantelu. Lopputulos näkyy kyselytutkimuksissa: ilmastovälinpitämättömyyden nousu on ilmastonationalismin ja ilmastokonservatismin nousua.”
Onnisen lääke on epäpolitisoida ilmastokysymys. Hän vastustaa “sosiaalipoliittisten haaveiden” kytkemistä ilmastotoimiin ”koska se vain lisää päätösten poliittista painolastia.”
Karsastan vaatimusta ilmaston epäpolitisoinnista. On kyllä totta, että ilmiö on pikemminkin fysikaalinen kuin poliitiinen, mutta niin kauan kun päästöjä voi vähentää eri tavoin, erilaisilla kannusteilla ja eri järjestyksessä, niin on outoa julistaa, etteivät nämä valinnat olisi juuri politiikka. Miksi juuri sosiaalipolitiikkaa ei saisi kytkeä ilmastoon kun muu juttu nimenomaan painottaa alueellisen epätasa-arvon vaikutusta ilmastotoimille? Ja eikö yhtälailla ole ongelma että oikeisto kytkee ilmastotoimiin vaatimukset kannusteista?
Koska argumentit politisoinnin lopettamisesta ovat niin usein vallankäyttöyritys tai oikeistolaista retoriikkaa, jossa omat toimet ovat rationaalisia ja muiden politiikkaa, niin minun on vaikea suhtautua siihen tässäkään.
Tekstissä oli myös pari muuta purskahdusta, jotka tekivät paneutuneesta ja tarpeellisesta jutusta ristiriitaisen lukukokemuksen. En esimerkiksi ymmärrä kenelle Naomi Kleinin kirja Tämä muuttta kaiken on ilmastoraamattu. Olen seurannut suomalaista ilmastokeskustelua tiiviisti kymmenen vuotta enkä muista kirjaan juuri viitatun. Cowspiracy-elokuvan faktojen pitävyydestä en tiedä, mutta se että jotkut ovat sen johdosta alkaneet syödä vegaanisesti tuskin on kovin suuri ongelma. Dokumentin laajempaa poliittista merkitystä en näe.
Lisäksi jutussa heitetään sivumennen että Suomen ja EU:n päästöt olisivat hyvässä laskusuunnassa. Lukijalle olisi rehellistä kertoa että kyse on laskennallisista päästöistä. Isolta osin olemme vuoden 1990 jälkeen siirtäneet tehtaat ja päästöt muihin maihin. Emme joudu (paperilla) vastaamaan niistä mutta aiheutamme ne edelleen.
Imagen juttu päättyy toiveikkaasti tietoon että ilmakehä vakautuu parissa vuosikymmenessä. Kyse on vain poliittisesta tahdosta ja taloudellisista insentiiveistä.
Aivan totta. Mutta samalla reseptillähän raukeaisivat kaikki poliittiset väännöt. Nälänhädät loppuisivat kun kaikille vaan toimitettaisiin ruokaa. Syrjäytyminen loppuisi kun mielenterveyspalvelut toimisivat ja varallisuuserot tasattaisiin.
Mutta kun ilmaston kohdalla poliittista tahtoa ei ole ja talous ei vieläkään ohjaudu riittävästi pois fossiilisista kohti ilmastoratkaisuja, niin ongelma pysyy.
