Mediayleisö ei jaksa kriisiä kriisin perään
Toimittajien kannattaa tehdä voitavansa ettei uutisyleisö turru. Ukraina-uutiset ovat osoittaneet että media voi toimia tavalla, joka ei jätä lukijaa yksin tuskansa kanssa.
Uutiset ovat olleet lievästi sanottuna synkkiä viime ajat. Maapallon elinoloja uhkaa tuhoutuminen, pandemia tappaa miljoonia ja naapurimaa sotii. Uutiskriteerit tekevät vielä osansa. Otsikoihin nousee se että lentokone tippuu, vaikka samaan aikaan tuhannet lentokoneet pysyvät ilmassa.
Mikä on journalismin rooli siinä että tulevaisuus olisi parempi, kysyi Sitra tänään aamukahvitilaisuudessa. (Keskustelusta ei ole tallennetta, mutta yritän tässä summata esitettyjä pointteja.)
Pitäisikö uutisyleisön tunteet ottaa huomioon?
Jos aikanaan altistui huonoille uutisille kaksi kertaa päivässä, aamun lehteä lukiessa ja iltauutisten aikaan, niin nyt kännykkä vyöryttää eteen satoja epäkohtia joka päivä. Epäkohtia joista useimmille en pysty tekemään mitään. (Mikään pakko niitä ei olisi jatkuvasti lukea mutta rajoittaminen vaatii parempaa itsekuria kuin omani. )
Ilmankos tutkijat havaitsevat yleisössä kasvavaa uutisväsymystä. Väsymys voi kohdistus johonkin tiettyyn aiheeseen. Esimerkiksi itse jätin valtaosan korona- raportoinnista lukematta. Jenkeissä ihmiset välttelivät Trump-uutisia. Toisilla väsymys kohdistuu uutisten yleisesti kuormittavaan sisältöön. Tuoreessa tutkimuksessa erityisesti nuoret rajoittivat uutissisältöjä oman henkisen hyvinvointinsa vuoksi.
Minusta on huolestuttavaa, jos ihmiset kääntävät selkänsä totuutta etsivälle sisällölle ja laajemmin jopa yhteiskunnalle, koska pitävät uutisia niin kuormittavina.
Aiemmin toimittajien pyhä periaate on ollut ettei vastaanottajien tunteista saa ottaa vastuuta. Median velvollisuus on kertoa sodan uhreista, murhista ja sukupuuttoon kuolevista eläimistä, vaikka niistä tulee yleisölle paha mieli. Nyt alan miettiä, pitäisikö yleisön tunteita kuitenkin ottaa huomioon.
Journalistiset sisällöt nimittäin kulutetaan keskellä somen uutisvirtaa. Siellä lukija näkee ilmastouutisen keskellä Ukrainan kauhuja, serkun vauvauutista ja koiranpentuvideota. Hiilinielu on tärkeä asia, mutta seksikkyydessä sen on vaikea kilpailla somen hypertunteellisen sisällön kanssa.
Täällä on kiinnostava tutkimus “On the Role of Emotion in the Future of Journalism”.
En ole varma, miten (ilmasto-)toimittajat somen tunnemarkkinoilla parhaiten pärjäisivät, mutta ainakin ilmiö kannattaa huomioida.
Lukijaa ei saisi jättää ympäristötuskan kanssa yksin.
Ukraina-uutisten ahdistavuutta helpottaa se, että uutisjuttujen perässä on linkkejä siihen miten itse voi auttaa. Lehdistö on myös rakentanut aiheen ympärille kollektiivisen solidaarisuuden tunteen: kerrotaan auttajista, raportoidaan paljonko suomalaiset ovat jo lahjoittaneet, rakennetaan tarina yhtenäisestä maailmasta joka yrittää saada Venäjän kuriin. Lukijaa ei jätetä tuskansa kanssa yksin (kuten ympäristötuhon kohdalla).
Sitran tapahtuman taustana oli journalismin merkittävä rooli maailmankuvien muokkaajana. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ihmiset saavat eniten tietoa perintesestä mediasta. Koronan aikaan tiedonhalu kasvoi valtavasti, mikä näkyi joidenkin lehtien tilaajamäärien kasvuna.
Ilmastopäästöt ja luonto pitää tuoda läpileikkaavaksi tekijäksi kaikessa raportoinnissa.
Millaista journalismin sitten pitäisi olla vuosikymmenen lopussa, jotta se kehittäisi yhteiskuntaa kestävään suuntaan?
Median pitää alkaa käsittellä ekokriisiä osana kaikkea uutisointia. Luonnonvarat pitää ymmärtää hyvinvointiin vaikuttavana ja rajallisena tekijänä, samoin kuin raha ymmärretään. Rahahan kulkee mukana kaikessa raportoinnissa Ukrainan sodan vaikutuksista Helsingin kaupunkisuunnitteluun ja viinivertailuun. Ilmastopäästöt ja luonto pitää tuoda samanlaiseksi läpileikkaavaksi tekijäksi.
Sitran tilaisuudessa JSN:n puheenjohtaja Eero Hyvönen nosti esiin median roolin tekoälyn haittojen suitsijana. Opiskelija Satu Hurme toivoi että ammattimainen media tekisi enemmän sisältöä someen, jolloin totuuteen pyrkivä tieto tavoittaisi laajoja yleisöjä. Professori Mikko Villi muistutti aatteellisen journalismin mahdollisuuksista. Esimerkiksi Guardian sitouttaa ihmisiä tukijoiksi kertomalla avoimesti tavoitteestaan taistella ilmastokriisiä vastaan.
Me kaikki keskustelijat olimme yhtä mieltä siitä, että mediaa pitää saada tekemään aiempaa moniäänisempi ja edustavampi joukko ihmisiä. Nykyinen valkoinen, keskiluokkainen, suomea- tai ruotsia äidinkielenään puhuva ja vammaton toimittajakunta ei pysty puhuttelemaan yleisöjä tarpeeksi monipuolisesti.
