Onko toimittajan homma olla ilmastoaktivisti?
Toimittajan tulee olla neutraali ja varoa ottamasta kantaa asioihin. Näin minulle opetettiin Tukholman yliopiston toimittajakoulussa. Siellä kehotettiin jopa pidättäytymään äänestämästä ettei sidonnaisuutta syntyisi.
Oppi ei mennyt perille. Olen hakeutunut kantaaottaviin töihin ja tituleerannut itseäni viime vuodet ilmastoaktivistiksi. Se tarkoittaa, että vaadin poliittista toimintaa ekokriisin pysäyttämiseksi. Olen varmasti sulkenut ammatillisia ovia tällä julistuksella, toisaalta haluan olla yleisölle rehellinen arvoistani.
Välillä minulta kysytään että eivätkö toimittajat mene liian pitkälle, jos alamme toivoa tai peräti vaatia ilmastotoimia. Toimittajanhan pitää raportoida ei kampanjoida.
Mutta ei planeetan elinkelpoisuuden varmistaminen ole kampanjointia.
Vaatimus ilmastotoimista ei ole sen poliittisempi kuin vaatimus siitä että päättäjät tekevät parhaansa koronan hillitsemiseksi. Ei ole poliittinen kanta olla kuolemaa ja kärsimystä vastaan.
Journalismin tehtävä on vahtia valtaapitävien toimia. Kun suunnilleen kaikki päättäjät ovat sanoneet ilmastonmuutoksen olevan aikamme suurin haaste, niin on asiallista vaatia heiltä sen mukaisia toimia.
Ilmastojournalismia tutkinut Michael Brüggemann kirjoittaa (2017) että ilmastonmuutos voi johtaa post-normaaliin journalismin joka on tulkitsevaa (pikemmin kuin raportoivaa?) ja madaltaa aitoja journalismin, tieteen ja edunvalvonnan/aktivismin välillä.
Itse ajattelen, kuten useat journalismin tutkijat, että kantaaottamaton media voi päätyä vahingossa vain tukemaan nykyisiä valtarakenteita, mikä ei ole neutraali asetelma sekään.
Mutta vaikka planeetan puolustaminen sopii journalismiin, niin ilmastokeinojen valinta kannattaa jättää poliitikoille. Toimittajana voi keskittyä kyselemään taloudellisesti tehokkaimpien ja mittakaavaltaan riittävien keinojen perään.
