Suomalainen media on jäämässä historian väärälle puolelle
Media-ala on reagoinut ilmastotieteen viestiin hämmästyttävän hitaasti. Vuoropuhelu päätoimittajien ja ilmastoliikkeen kanssa on nyt alkanut, mutta kirittävää on valtavasti.
Fasilitoin Elokapinan kutsumaa journalismipaneelia maanantaina. Ensin pitää todeta, että Elokapina on lyhyessä ajassa terävöittänyt suomalaista ilmastokeskustelua. Näin korkealla tasolla ei ilmastojournalismista ole ennen julkisesti puhuttu. Vaikuttaa myös siltä että Helsingin Sanomien Kaius Niemi todella kuuntelee aktivisteja. Muutos on siis mahdollinen.
Mutta kirittävä kuilu on valtava. Tällä hetkellä ilmastoaktivistit ja uutispomot katsovat ekokriisiä rinnakkaisilta planeetoilta.
Median planeetalla ei erityistä huolta ole. Ilmasto on kyllä yksi tärkeä aihe ja yleisöäkin se kiinnostaa. Tuulivoimasta on tehty juttuja, autot sähköistyvät ja kun pääomakin siirtyy kestävämpiin, niin mikäs toimittajien raportoidessa.
Samaan aikaan ilmastoliike ihmettelee, miksei eksistentiaalinen kriisi pysäytä painokoneita. Media kyllä tietää ilmasto-ongelman ja sukupuuttoallon, mutta aiheet jäävät muiden varjoon, eikä yleisö saa totuudenmukaista kuvaa uhan vakavuudesta ja siitä että lähestymme esimerkiksi ruuantuotannon romahdusta.
Kysyin paneelissa Kaius Niemeltä ristiriidasta, kun Hesarin pääkirjoitus kertoo ekokriisin ja ilmaston lämpenemisen olevan ihmiskunnan suurimmat uhat, mutta muu lehti ei mainitse näitä uhkia mitenkään. Niemen mielestä kritiikki oli köykäistä, koska netissä oli maaliskuussa toistasataa juttua, jossa ilmasto mainitaan.
Mutta ei kyse ole ilmastomaininnoista!
Kyse on siitä että journalismi ei kerro lukijoille totuutta. Yleisöä johdetaan harhaan, kun media täyttyy toissijaisilla asioilla samalla kun elinolot tuhoutuvat.
Kuten filosofi Ville Lähde sanoi: median pitää kaikessa raportoinnissa tehdä selväksi että ilmasto ja ympäristö asettavat talouden, työllisyyden, väestökehityksen ja huoltosuhteen raamit.
Yleisölle pitää kertoa, että päästövähennykset ovat välttämätön turvallisuustoimenpide.
Miltä nyt tehtävät uutiset näyttävät vuonna 2050? Silloin lämpötila on pahimmillaan noussut globaalisti kolme astetta. Kehtaako silloin myöntää olleensa toimittaja 2020-luvulla? Me tiedämme mitä tapahtuu, me tiedämme että on kiire, mutta media ei siltikään reagoi. Täysin poikkeuksellisissa ja nopeasti muuttuvissa fysikaalisissa olosuhteissa, mediaa jatkaa kuin ennenkin.
Päätoimittajat viittasivat paneelissa haluun olla historian oikealla puolella. Siellä ei ole ellei ymmärrä, että uutiskriteerien on muututtava erittäin nopeasti.
Samalla tavoin kuin korona pani kriteerit runsas vuosi sitten nopeasti uusiksi, on ekokriisin suhteen toimittava samoin.
Nyt päätoimittajat ovat jääneet jumiin huoleen että “ilmaston tuputtaminen” kääntyy itseään vastaan ja polarisoi. Media pelkää pelaavansa populistien pussiin. (Kannattaa lukea tutkija Johanna Vuorelman analyysi siitä, miten sen voi välttää.)
Jos journalismi keskittyy yksilönvalintoihin, se jakaakin ihmisiä. Kaikilla ei ole varaa tehdä kalliimpia ekovalintoja. Mutta ei ole toimittajien tehtävä miettiä, kuka hyötyy, kun kerrotaan totuus.
Koronakin jakaa ihmisiä. Osa vastustaa hiljaa mielessään hallituksen toimia, osa protestoi avoimesti. Silti media kehystää kaiken pandemian torjunnan kautta eikä arkaile tuputtaa aihetta paperi-Hesarissa kymmenen sivun verran päivittäin. Talous, urheilu, kulttuuri, julkkishaastattelut, vaatejutut, politiikka, psykologia, parisuhdeneuvot…. virus näkyy kaikkialla.
(Suomalainen) media on ollut kummallisen reaktiivinen ilmastoaiheen suhteen. Viimeistään IPCC:n raportin syksyllä 2018 olisi kuvitellut vaikuttavan mediayhtiöiden strategioihin. Ilmastojuttujen määrä kyllä kasvoi ja eduskuntavaalien 2019 alla tehtiin laadukkaita ilmastopolitiikka-juttuja. Mutta selvästikään uutiskriteerit tai maailmankuva toimituksissa ei muuttunut. Uutiset kehystetään edelleen talouskasvun, valtionvelan ja työllisyyden kautta.
Pohdinta mainosmaisemasta hiilineutraalissa Suomessa ei ole alkanut.
Ympäristöuutisten mittasuhde ja vastuukysymys pitää päivittää. Ylen uutisen päätoimittaja Jouko Jokinen puolusti paneelissa juttujen yksilökeskeisyyttä sillä, että yleisöä palvelee esimerkiksi tietää, miten Hämeenkyrössä voi kierrättää vaatejätettä. Enemmän palvelee, että media kääntää katseen tekstiilibisnekseen, joka syytää markkinoille halpamuotilumppua, jonka kierrätys jää kuluttajan vastuulle.
Samana päivänä kun Elokapina järjesti paneelin, brittilehti Guardian kokosi 400 mediaa ilmastoryhmään. Ryhmä vaatii mediaa reagoimaan ilmastokriisiin samalla läpileikkaavuudella kun se on reagoinut koronaan. Yhteinen julistus alkaa näin:
The planet is burning. It’s time for journalism to recognize that the climate emergency is here.
This is a statement of science, not politics.
Guardianin kokoamassa ryhmässä ei ole mukana yhtään suomalaista mediaa. Toivottavasti tämä muuttuu pian! Ruotsista mukana on yleisradioyhtiö SVT ja mainostelevisio TV4.
Aikanaan kaupallisekin lehdet julistivat yhteiskunnallista viestiä. Hesarin edeltäjä Päivälehti ajoi Venäjän vallan aikaan vapaamielisyyttä ja suomenmielisyyttä. Apu perustettiin auttamaan työttömiä. Uusi-Suomi edisti porvarillisuutta ja markkinataloutta. Nykyajan mediayhtiöt ovat osakeyhtiöitä ja päätoimittajia velvoittaa myös taloudellinen tulos. Silti ihmettelen, ettei mikään isoista uutismedioista ole nähnyt tilaisuutta erottumiseen ja etunojaan käsittelemällä ilmastokriisiä läpileikkaavana teemana.
Ilmastokriisi on tämän vuosisadan suuri tarina. Mikä on suomalaisen median rooli siinä tarinassa? Hitaasti peesailla bisnestä, kun se kääntyy vihertäväksi? Toppuutella kansalaisten huolia tarjoamalla ihmisenkokoisia ekotekoja? Vai tarjota yleisölle huomattavasti parempia sisältöjä ymmärtämällä aihetta, joka jää historiaan tämän ajan isoimpana. (Sillä edellytyksellä että niitä historiankirjoja on täällä joku lukemassa.)
