Vaatesuunnittelija haluaa saada sinut lopettamaan vaatteiden ostamisen
Vaatesuunnittelija Anniina Nurmi on yrittänyt kääntää vaatealaa vastuullisemmaksi. Kirjassaan hän käy läpi mikä kaikki alalla mättää. Eniten se on vaatteiden määrä.
Vaatteen ekologisuutta ei ratkaise sen valmistusmateriaali, vaan se kuinka monta kertaa sitä käyttää. Tämän opin vaatesuunnittelija Anniina Nurmelta kun haastattelin häntä vuonna 2011 Huili-lehteen. Nurmi oli jo tuolloin yksi Suomen parhaista asiantuntijoista muodin ympäristöongelmien suhteen. Hänen vastauksensa oli lievä pettymys, sillä tavoitteeni oli ollut selvittää Huilin lukijoille, mikä vaatemateriaali on ekoin. Toisaalta haastattelu muutti pukeutumistani pysyvästi. Aiemmin olin keskittynyt ekologisiin brändeihin, mutta ostellut niitä aika huolettomasti. Tuolloin tajusin että parempi oli ostaa mahdollisimman vähän ja käyttää omistamansa vaatteet loppuun.
Sama viesti vaatteiden käyttömääristä toistuu Nurmen tuoreessa kirjssa Rakastan ja vihaan vaatteita (S&S 2021). Sain kirjan kustantajalta, kiitos.
Kirja käy läpi Nurmen oivallukset ensin Luhdan vaatesuunnittelijana, sitten oman vaatemerkin yrittäjänä ja viimeksi vaatealan vastuullisuuskonsulttina. Hän kuvailee miten vaikea oli löytää Suomesta ompelijoita omalle merkille ja miten yritti kääntää alaa pois kertakäyttöostamisesta kohti vaatteiden vuokrausta. Tykkään rehellisestä yrittäjäkuvauksesta (“Minulla ei olisi ollut varaa ostaa oman merkkini vaatteita. Merkin pyörittäminen oli jatkuvaa kädestä suuhun elämistä.”) ja ennen kaikkea kirjaa häpeilemättömästä kasvukritiikistä. Nurmi ei sysää vastuuta kuluttajille vaan käsittelee vaatealan ongelmia rakenteiden ja talousjärjestelmän kautta.
Kirjasta tulee paha mieli. Vaatealan aiheuttama tuho ja kärsimys on valtavaa ja nykyinen tapamme ostaa halpoja vaatteita ja käyttää niitä vain vähän on ylläpitää ongelmia. Lukemisen jälkeen hautasin haaveen uudesta villapaidasta (jota muka tarvitsin, vaikka oikeasti vain halusin) ja sen sijaan päätin vielä kerran yrittää korjata puhkihiutuneen silkkihameen, jonka olin jo siirtänyt vaatekierrätykseen.
Parasta antia on luku jossa Nurmi panee entisen työnantajansa Luhta-konsernin toimitusjohtajan Juha Luhtasen tiukoille siitä, kuinka vastuullista Luhdan toiminta on. Toimitusjohtaja itse kertoo vastullisuuden korkeasta standardista joka perustuu “suomalaiseen kulttuuriin, toisen arvostamiseen ja vastuulliseen tekemiseen”. Kun Nurmi esittää tarkentavia kysymyksiä, katetta vastuullisuusväitteille ei löydy. Kiinassa sijaitsevia alihankkijoiden tehtaita ei kilpailijoiden pelossa kerrota, jolloin ulkopuoliset järjestötkään eivät voi tarkastaa niiden työoloja.
Nurmi on ammattilainen joten hän pystyy esittämään erittäin tarkkoja kysymyksiä kiinalaistehtaiden oloista ja siitä maksaako Luhta elämiseen riittäviä palkkoja (ei maksa). Ja kun Luhtanen väittää Kiinan ihmisoikeusolojen kehittyneen valtavasti 10 vuodessa, Nurmi tarkastaa tiedon ammattiliittojen solidaarisuusjärjestö SASK:ilta joka sanoo ihmisoikeustilanteen pikemminkin huonontuneen. Tällaista journalismia soisi näkevän lehtien taloussivuilla! Esimerkiksi Luhta on yli 1300 ihmistä työllistävä kuluttajamarkkinoilla toimiva yritys. Sen yritysvastuu olisi erittäin kiinnostava aihe lukijoille, mutten muista ikinä lukeneeni lehtijuttua jossa yritysjohtaja pannaan yhtä tiukoille yritysvastuusta. Normaalisti yrityksen omat vakuuttelut ja kehut yritysvastuusta julkaistaan vastaanpanematta.
Kirjan lopussa on antirasismia käsittelevä luku, jonka kirjoittaja kertoo syntyneen Black Lives Matter -kampanjan innoittamana. Yllättäen juuri se luku oli valtavan puhutteleva . Yllättäen koska antirasismi-teema on jäänyt etäiseksi (minulla on ollut tämä ylellisyys koska olen niin monilla mittareilla Suomessa vallakasta enemmistöä). Mutta Nurmi selittää ymmärrettävästi miksi rodullistaminen ja kolonialismi liittyy myös vaatealaan. Miten muodin asiantuntijat, opettajat, suunnittelijat ja vaatealan pomot ovat valkoisia ja vaatteiden tekijät ja alan aiheuttaman saastuttamisen kärsijät ovat mustia ja ruskeita.
